J085Nie :
25.9. tulee kuluneeksi 25vuotta mun isän kuolemasta. Olin silloin itse 16vuotias. Isä oli vain 55v. Oltiin kahden kotona. Sydän petti. Toimin mahdollisimman nopeasti mutta mitään ei ollut tehtävissä... Ihan vähän aikaa sitten lakkasin vasta syyttämästä itseäni... isä oli ainoa joka minua lapsuudessa rakasti... Hänellä on paljon lapsenlapsia, mutta yhtäkään ei ehtinyt nähdä. Ensimmäisen syntymästä ehti kuulla, samana päivänä, 12tuntia aiemmin... Nyt hänestä tuli vielä 27.8. vanhapaappa, kun minun esikoisesta tuli isä... Elämä on monta kertaa epäreilu, eikä sen tarkoitusta ymmärrä välttämättä koskaan... Mutta itse olen nähnyt jo monta kertaa miksi isäni on suojelusenkelinä tuolla... Hän pelasti nyt 10v poikani tukehtumasta, hän antoi minun löytää nykyisen mieheni, sillä edellinen liitto ajoi minua kovasti kohti itsemurhaa, jota kerran jo yritin, hän esti meidän peurakolarin, hän antoi kuopukseni selvitä synnytyksestä, vaikka huonosti meinasi käydä, sekä minulle että hänelle, sekä niin monta muuta asiaa...
Suru ei poistu koskaan ja korostuu tietyissä tilanteissa. Sen kanssa oppii aikanaan elämään, mutta se ei tarkoita että muistaisit silloin isääsi vähemmän.
2026-09-15 05:22:10